keskiviikko, 7. syyskuu 2016

Älä kuule mutsi luule!

Syksy on usein haastavaa. Pelkkä arki muuttuu kesän leppoisista lököilyistä kiireeksi ja juoksemiseksi. Harrastuksesta kauppaan, tarhaan, töihin, kouluun ja taas takaisin. Diibadaaba, onpa raskas arki taas yllättänyt. Nyt koko perhe kokoustamaan olkkariin, äiti lupasi leipoa kokouspullaa ja tehdä kaakaota vaahtokarkeilla.

Yllätin itseni itkemästä ihan puhdasta väsymystä eilen kaksi kertaa. Itseasiassa väsymys oli sivutuote tässä ikuisessa äitiyden tuomassa tuskassa. Ei se syksyyn tai arjen alkuun ja haasteisiin mitenkään liittynyt, vaikka erehdyin luulemaan niin. Se olisikin ollut aivan liian helppoa. Olkkarikokous ei toimisi nyt edes laastarina. Työntäkää siis ne vaahtokarkit ja neuvonne arjen hallinnasta vaikka......

Äiti on äiti syksyllä ja keväällä. Vaikka se kuolisi pois ja ehdottomasti myös silloin kun äiti yrittää elää omaa elämäänsä. Kuvitteletko, että helpottaa kun lapsista tulee aikuisia? No siis älä unta nää!! Se vaan pahenee, katsokaa nyt minua!

Äidille saa huutaa, siltä voi vaatia kaiken ja se kaikkensa antaakin. Se ei riitä, ei tietenkään. Niin se maailma on rakennettu.  Onhan tämä aivan hysteerisen hauskaa. Tekisi mieleni heittää läskiksi, koska se nyt vaan on niin, että mikään ei riitä.

Itkiessäni totesin jälleen, että parhaani yritin ja jopa uskoin sen. Olen ihan järkevä äiti ja ihminen. Osaan suhteuttaa asiat ja olla objektiivinen. Tästä huolimatta en vain riitä.

Mikään Ei Koskaan Riitä! Ei ole riittänyt eikä tule riittämään.

Näin syntyy kehä jossa venytän aina vaan itseäni jaksamaan jotain hieman enemmän. Viesti ulkopuolelta kun on aina "Miksetsäkoskaanauta/kuuntele/tee jotain" ja "ainasäteetkaikenväärin".

Äiti on lastensa tekemä riivinrauta. Katsokaapa lapsukaiset niitä äitejänne!? Eikö edes hävetä? Tossa se istuu ja odottaa, että saa auttaa ja olla äiti. Valvoneena, ilman aamukahvia ja migreenissä.

Jospa sitten joskus,sitku,mutku ja ehkä olisin sulle joku muu kuin äiti?

Älä kuule mutsi luule!!!

Rakkaus on sokea, onneksi. Rakastan teitä lapseni enemmän kuin mitään, äiti nyt vähän vaan tuuletteli tässä.

 

 

lauantai, 6. elokuu 2016

Poissa silmistä poissa mielestä

Piipahdin pariksi yöksi kotiin Helsinkiin oltuani saaressa viikon verran. Ensimmäisenä huomasin ilmansaasteet jotka ahdistivat ja kutittivat kurkkua. Toiseksi ankean harmaan betoni ja rautahässäkän, jota myös kaupungiksi kutsutaan. Kaupan naurettavan laajat valikoimat ahdistivat.

En halua romantisoida saarella oleskelua. On siellä ötökät ja se kaikki ihmisen kehitystyö helpottaa olemista kummasti. On purkkiruokaa,valmiskastiketta ja tulentekovälineet. Juokseva vesikin tulee ja onhan se pakollinen ravintolakin siellä. En minä mikään Myrskyluodon Maija kuvittele olevani. Silti pääsen saaressa maistelemaan ajatusta siitä, kuinka olemattoman vähäisiä ihmisten elämät ja halut ovat.

Tuo kallio tuossa on siinä vielä tuhansia vuosia minun jälkeeni. Nuo aallot kulkevat tässä pitkään lasteni ja lastenlasteni jälkeen. Olen kertakaikkisen vähäpätöinen tämän meren,maan ja ilman keskellä. En merkitse mitään, en ole kukaan ja se on lohduttavaa. Istun jokaikinen päivä tässä kalliolla muistuttamassa itseäni tosiasioista. Tyhjyydestä.

On suuri onni ymmärtää oma pienuutensa, tosin se tunne häviää välittömästi siirryttäessä sivistyksen pariin. Vaeltelen taas tammikuussa alennusmyynneissä etsimässä kolmattakymmenettä paitulia, jota en tarvitse. Luulen tietotekniikan ja informaatiotulvan helpottavan elämääni enkä huomaa ahdistuvani tiedon määrästä ja sen suodattamisen vaikeudesta. Plärään vaan kännykkää pää painuksissa. Valikoin marketista leikkeleitä liian monen lajin seasta ja suljen silmäni kanojen kärsimyksiltä. Otanhan minä kuitenkin aina luomumunia, onhan sekin jo jotain.

Lähden taas huomenna saareen ja pysyn siellä toistaiseksi. Niin pitkään kunnes oma egoni kaipaa sivistystä ja pikku buustausta.

Sillä saan taas kohta olla maailman herra ja ostaa Suomessakin karambolaa ja ananasta vuoden ympäri. Mutustan iloisena aamulla vähän paahtopaistia ja juon kahvia maidon kanssa.

Mitään en ole oikeasti tehnyt ansaitakseni nämä ruoat. En tee mitään. Olen vain. En viljele, paijaa possuja tai lypsä omin pikku kätösin lehmää. En kuivata omia sipuleitani tai kalasta. Luotan siihen, että kauppias hoitaa kaiken hyllyyn ja minä ostan. Roolit on hyvä pitää yllä muuten maailmanjärjestys järkkyy.

Olen tyytyväinen.

"It is sad, very sad only"

maanantai, 25. heinäkuu 2016

Tärkeimmät vinkit päivähoidon aloitukseen

Lomat loppuu ja päiväkotielämä alkaa ihan kohta. Vinkkejä siitä miten aloittaminen tulee hoitaa löytyy vaikka mistä. Ei kuitenkaan tarpeeksi tai sitten ihmiset eivät osaa niitä lukea. Jos lukevat viittaavat niille kintaalla. Naureskelevat, koska eivät tiedä arjesta lasten kanssa päiväkodissa tai muuten vaan eivät vaan jaksa välittää näistä pikku jutuista.

Nimikointi! Me varhaiskasvatusalan ammattilaiset emme haluaisi käyttää arvokasta työaikaa etsimällä juuri sinun pikku Eemelisi tummansinisiä sormikkaita, joita on päiväkodissa monia kymmeniä ja kaikki ilman nimeä!. Raporttivihkomme ei voi jatkuvasti täyttyä viesteistä: "Sen ja sen hanskat ovat kadonneet, tuon ja tuon legoukkeli (star wars pää, jonkun muun alaosa) on karannut ja yhden leikkiauto on jossain." Ovathan nämä tärkeitä asioita ja lapselle se oma pikkuauto on ehdottomasti prioriteetti nmr.1  Mutta muistatko kun sanoimme, että lelut (ja kaikki) saattavat hävitä, varsinkin jos niissä ei ole nimiä. Etkö aivan vakavissasi huomannut, että tuossa yhdessä lelulaatikossa on 80 pikkuautoa? Legopalikoiden ja legoukkelien määrästä en viitsi edes kirjoittaa. Lähde aina siitä, että jos siihen ei saa kirjoitettua nimeä se saattaa hävitä.Oon kohtuutonta vaatia meitä etsimään yhtä legoukkelia koko isosta päiväkodista.

Ajoissa ja ilmoitettuun aikana lapsesi hakeminen (ja tuominen)! Henkilökunnan vuorot ovat ajoitettu ja mitoitettu optimaalisesti. Jotta meitä on tarpeeksi vahtimaan tiettyä ja laissa määriteltyä lapsilukua olemme mahdollisesti sumplineet ja joustaneet jo sadannen kerran tällä viikolla. Siinä kohtaa se 10 minuuttia ärsyttää jo jonkin verran. Varsinkin jos päätät jäädä pulisemaan säästä tai puhut puhelimessa tärkeää puhelua ja roikut siinä pihalla. Et hae lapsesi reppua, joten minäkään en pääse lukitsemaan ovia. Ota huomioon, että henkilökuntakin saattaa hakea omia lapsiaan jostakin, siellä sitten odotetaan myös. Erityisen tärkeää on aikatauluista kiinni pitäminen vuorohoidossa! Kehotan kysymään vuorohoitoyksiköstä nähtäväksi ns."listaa" jossa näkyy kuka tulee ja lähtee milloinkin. Sitten ymmärrät. Kehoittaisin myös henkilökuntaa vilauttamaan kyseistä läpyskää! Ne vanhemmat eivät oikeasti ehkä tajua ja tiedä! Älä mutise kahvipöydässä, tee jotain.

Älä roiku lapsessasi kiinni ja jos se puuronjako on lapsiryhmässä kesken, silloin EI ole välttämättä paras aika syväluotaavalle kasvatuskeskustelulle! Sillä hoitajalla on aamupuurolla 15 lasta ja se yksi ja sama ihminen venyy vastaanottamaan teitä. Jos tämä aikuinen ihminen kehoittaa sinua "lähde vaan reippaasti" hän tarkoittaa sillä "Mulla hajoaa koko ryhmän hallinta jos et nyt mene. Ville heittelee tuolla jo mansikkahilloa Mintun päälle ja sun lapsesi alkaa huutamaan aina kun olet roikkunut tässä eteisessä kauemmin kuin on tarve. Kas, tuolla Pekka jo kiipeää syöttötuolista pois." Jos saavutte kesken puuronsyönnnin siitä ei tarvitse tehdä sen kummempaa ohjelmanumeroa. Antakaa meille rauhallinen aamupalahetki. Työnnä lapsesi ovesta sisään ja sano moikka. Jos lastasi itkettää kanna puuronjakajan syliin ja sano lapselle "Sulla ei ole mitään hätää, tämä tyyppi tässä pitää susta huolen. Haen sitten välipalan jälkeen" Kokemukseni mukaan jokainen lapsi lakkaa mutaman minuutin päästä itkemästä, siihen meille on opetettu kaikenlaisia kikkoja, luota ammattitaitoomme!

Kysy ja me vastaamme! Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Jokainen ammattilainen tietää, että te ette ehkä tiedä. Ettehän te ole töissä täällä. Me kerromme todella mielellämme kaikki mitä ikinä haluat tietää. Lisäksi perustelemme tarvittaessa ja edelleenkin hyvin mielellämme. Miksi aina vessatetaan ennen  nukkaria, miksi sitä ja miksi tätä. Logistiset vaatimukset ovat hyvin erilaisia 20 lapsen kuin kahden kanssa. Pahinta mitä voit tehdä on kritisoida toimintaamme lapsellesi, ennenkuin otat edes selvää miksi teemme kuten teemme. Meiltä saa kysyä työstämme, kuuluu ammattitaitoon vastata. Te olette lapsenne kanssa meidän asiakkaitamme ja yhteistyökumppaneita.

Yksilöllisyys! on tärkeä asia ja kunnioitamme jokaisen persoonallisuutta. Otamme sen jatkuvasti huomioon työssämme ja tavoissamme toimia juuri sinun lapsesi kanssa. Muistan, että lapsesi tarvitsee treenausta saksien käytössä ja että hän ei vielä osaa pyyhkiä. Muistan, että teille syntyy uusi vauva huhtikuussa ja että mummon kuolemasta on vasta kaksi vuotta. Emme kuitenkaan voi tai kykene muistamaan, että Tuomakselle laitetaan keltainen takki tänään kello 17.00 päälle ja Hillevi tarvitsee huomenna ne viime viikolla lokeroon tuodut vaaleankeltaisen ja tummanpunaisen pompulan päähän. Tummanpunainen kuuluu Hillevistä katsoen vasemmalle ohimolle.

Keskittykäämme siis tärkeimpiin. Hieman tässä tuuletellen mieltäni, mutta rakkain yhteistyöterveisin toivotan hyvää ja turvallista syksyä!


 

maanantai, 18. heinäkuu 2016

Ruuhkavuodet

Oman, äidin, äidin entisen talon ja mökin remontointia. Murrosikäiset lapset ja koira. Aikuisia lapsia. Mahdollinen koiranpentu. Oma alanvaihto ja koulu, joka alkaa syksyllä. Oma kirjoitustyö ja muut silppuhommat. Siivous, pyykkäys ja ruoan laitto. Parisuhde ja oma aika. Ystävät ja kaverit. Some ja sosiaalinen kanssakäynti naapureiden kanssa. Harrastukset. Ulkoilu ja hyvinvointi. Jossain välissä kulmatkin voisi siistiä ja käyttää meikkiä. Tunika, leggarit ja flipflopit eivät ole asu jolla voi mennä mihin vaan. Sitä voisi kirjaakin joskus lukea. Miksi meillä ei ole verhoja ikkunoissa ja sohvatkin on rikki?

Kyseessä ruuhkavuodet? Vai ihan vaan elämä, jota pitäisi elää ilman paniikkia siitä, että ei kohta jaksa enää.

Kivatkin asiat väsyttävät ihmistä ja erityisesti herkkää sielua. Inhottavat ja stressaavat asiat väsyttävät vielä enemmän ja väsymys on myös aivan toisenlaista. Lamaannuttavaa ja suoraan sanottuna *ittumaista. Kummalla väsymyksellä sitä haluaa elämänsä täyttää?

Kaikkeen en millään taivu. Kukaan ei jaksa tuota tai mitään muutakaan liian pitkää listaa. Silti sitä yrittää, kunnes malttaa pysähtyä hetkeksi. Pelaamaan Pokemon Go:ta itsekseen puistossa tai painimaan oman koiran kanssa. Olen löytänyt tasapainon, kun annan luvan itselleni sanoa ei.

En todellakaan remontoi muuta kuin omaa taloani. Voin auttaa joissakin asioissa äitiäni ja lupaan vastata puhelimeen päivän kolmannenkin soiton osuessa kohdalle. Pöly voi todellakin odottaa, koska haluan kirjoittaa. Pyykki voi asua pyykkitelineellä ja kohta aikuinen lapseni saa protestoida kaikesta ihan rauhassa. Not my war.

Olen tässä läsnä sitten kun jollakulla on asiaa tai se kriisin hetki, johon olen aina halunnut vastata jakamattomalla huomiolla ja tuella. Pikkukriisit voi selvittää kukin omillaan. Mitä minä haluan, on ruuhkavuosien tärkein kysymys. Jos siihen ei tajua vastata ajoissa tulee keski-iän kriisi. Sitten hurahtaa johonkin älyttömyyteen, koska haluaa kapinoida listaa vastaan. Se on se paniikkiratkaisu.

Laitanpa siis tunikan päälle ja koneen nyt yhden saavutuksen saatuani kiinni. Toivotan hyvää lököasu päivää kaikille. En myöskään aio meikata, vaikka Kauneus ja Terveys lehti pieneen ehostukseen oman piristymisen tähden kehoittaa. Piristyn mieluummin siitä, että saan nuorimmaisen kanssa jonkun kivan Pokemonin kiinni. Pentuasiaa mietin kuumeisesti koko ajan. Pitää tosin muistaa laittaa välillä kansi sen päälle, jotta ajatus saa oikein rauhassa muhia.

 

 

 


 

lauantai, 9. heinäkuu 2016

Kliseinen ikäkriisi

Ikäkriisi iski aivan puun takaa päin naamaa ja lujaa. Samantein kun facebookissa ystävät aloittivat onnittelut alkoi päässäni pyörimään kaikenlaista.

Istuessani eilen syntymäpäivänäni veskissä piilossa, itkien ja nauraen samaan aikaan tajusin kyllä järjen tasolla kaiken. Minulla on yleensä aina järkevät ja kannustavat sanat jokaiseen pieneen ja suureen huoleen. Silti pyysin puolisoni paikalle ja itkeä tyrskin siinä aivan murtuneena. Onneksi aviomieheni on maailman fiksuin ja handlaa kyllä tällaisetkin tilanteet. Kiitos Jani, olet paras!

Minä, siis minä, olen nyt 40-vuotias. En voi uskoa tätä.Juurihan minä olin nuori äiti, 30 kiloa laihempi, raivoisa teini. Jaksoin käydä festareilla ja valvoa vaikka kolme yötä putkeen. Rintaliivitkin olivat tarpeettomia eikä minkäänlaista kankeutta ilmennyt lihaksissa aamuisin. Biletys maistui, alkoholin käyttö ei aiheuttanut parin vuorokauden toipumisaikaa ja iho oli sileä. Ei ollut venynyt ja vanunut olo koko ajan. Elämä oli pääosassa ja mielessä päällimmäisenä. Erityisesti juuri tämä hetki, tässä ja nyt.

Muistan täydellisesti tunteen lievästä jatkuvasta halveksunnasta jota kohdistin "aikuisiin" eli jokaiseen 40 vuotta täyttäneeseen mummoon ja vaariin. Niihin jotka karjaisivat "Hiljaa nyt, uutiset tulee!" ja niihin jotka aamulla selasivat ikuisuuden Hesaria kahvikuppi kädessä. 

Lukiessani nyt itse lehteä ajautuvat silmäni usein kuolinilmoitusten yksityiskohtiin. Hiljalleen kuolleiden syntymävuodet  lähestyvät omaani. Nyt mennään vuosikymmenissä jo huolestuttavan lähellä. 1940-1950-1960....Malmin lentokenttä rakennetaan asuntoalueeksi 2030 ja metroa laajennetaan jossain vaiheessa. Entä tulevat hyvät leffat ja musiikki, en ehkä ole täällä enää silloin. Tai jos olen, möllötän vaan kiikkustuolissa ja höpötän lapsuudestani samaa juttua sata kertaa.

Tietotekniikka menee sellaista vauhtia eteenpäin että en edes yritä pysyä perässä. En itseasiassa halua. EVVK. (joo joo, antiikinaikainen kirjainyhdistelmä, nyt on meemit) Ostaessani vaatteita silmääni viehättävät nykyään ihan selkeät mummokuosit. Mukavuus on pääasia ja eilen katsoessani vaatetustani en tykännyt yhdistelmästä. Tosin en tehnyt sille mitään koska en ihan vilpittömästi välitä. Pitäisi kai, mutta on tässä muutakin tärkeää.

Tykkään tehdä omia juttujani. En kysele lupaa kirjoittamiseen enkä harrastuksiini. Sen kun teen vain. Minulla on aikaa ja vapautta. Rohkeutta vaatia oma tilani ja elämäni haltuun. Sitä omaa juttua on aivan järjettömän paljon nykyään. Suorastaan pursun kaikkea tehtävää ja myönnän etten ole koskaan niissä valmis. Ei tarvitse, ei päämäärä ole elämän pääasia. Niinkuin sanotaan...elämä on matka, jossa ei valmistu. Klisee, tiedän ja niin pirun paikkansa pitävä.

Tervetuloa keski-ikä. Tulen aina kapinoimaan kalkkiutumista ja pysähtyneisyyttä vastaan, sitä ei numerot muuta. Ikä on vain numero, no eikä edes ole. Se on etappi jossa kannattaa sen verran havahtua, että muistaa kyseenalaistaa kaavansa.

Katsoin toisen kerran eilen Deadpoolin, suosittelen. Aivan hervotonta. Negasonic Teenage Warhead!!!! If you know what i mean ;D